Kevyiden askelten kaipuu

Muistan, kuinka vielä 17-vuotiaana juoksin Kanariansaarilla rantahiekassa aallonrajassa. Kuinka hyvältä tuntui hengästyä, hikoilla, mutta silti pystyä liikkumaan nopeasti. Tunsin itseni voimakkaaksi. Pystyin luottamaan siihen, että jalkani kantaisivat.

Nykyään pystyn juoksemaan muutaman juoksuaskeleen, ehkä hyvällä tuurilla bussiin. Joka kerta juoksuaskelia ottaessani mietin, mistä se on pois. Kuinka tärähdys sattuu jalkaani sillä hetkellä, kuinka ponnistus kostautuu kipuna ja uupumuksena myöhemmin. Yleensä valitsen olla juoksematta bussiin.

Kivun lisäksi haluaisin taikoa pois nykyisen jähmeän olon.  Kepeys, nopeus ja huolettomuus ovat kadonneet liikkumisesta täysin. Kestävyydestä ei tunnu olevan tallella mitään, vaikka säännöllinen liikkuminen kuuluu edelleen elämääni. Se, mikä oli joskus itsestäänselvyys, on nykyään urheilusuoritus. Urheilun merkitys ei ole enää voiman, vauhdin ja kestävyyden kasvattaminen, vaan yritys säilyttää hiipuvia taitoja.

Olen ymmärtänyt, että tämä on meillä kaikilla joskus edessä. Muut tuntemani saman asian kanssa kamppailevat ovat tällä hetkellä minua 30-50 vuotta vanhempia.

Tietenkin sairauteeni liittyy se erityispiirre, että joskus saatan saada jotain takaisinkin, hetkeksi. On mahdollista, että tulee parempi jakso, jolloin askelia ei tarvitse miettiä, voin seistä silloin kun haluan ja pystyn osallistumaan tavalliselle jumppatunnille.

 

 

Kipu ja kirjallisuus

Blogin hiljaiselo johtuu pitkälti siitä, että valmistelen näiden kirjoitusteni pohjaltaa kirjaa. Kirjaani on päässyt lukemaan 15 koelukijaa, joista suurin osa kysyi minua yllättäneen kysymyksen: Onko näillä saduilla minulle jokin erityinen merkitys?

Äkkiseltään sanoisin, että ei. Ja aloin pohtia, mistä ne sadut tänne tulivat ja miksi.

Opiskelin ennen uranvaihdostani yleistä kirjallisuustiedettä. Opinnoissa suurinta antia minulle olivat lastenkirjallisuus sekä kurssi Paha ja kirjallisuus ja Siniparta-praktikum. Opinnäytetyöni (HUK) tein Anna- ja Runotyttökirjojen mieskuvasta, ja yllätyksekseni löysin Runotyttökirjoista pedofiilin henkilöhahmon. Huomioni ohjautui siis siihen, kuinka pahuutta käsitellään lastenkirjallisuudessa.

Yli kymmenen vuotta on kulunut kurssista Paha ja kirjallisuus, joten en mene takuuseen muistikuvistani, mutta muistelen Leena Lehtolaisen luennolla sanoneen, että fiktio on keino tuoda paha lähemmäksi. Fiktion avulla on helpompi katsoa pahuutta kuin oikeassa elämässä.

evilqueen
Evil Queen by Jirka Vinse. 

http://jirkavinse.com/

Annanpa esimerkin. Lumikin paha äitipuoli käski metsästäjän tappaa Lumikin ja tuoda hänen sydämensä todisteeksi. Entä jos lukisimme lehtien sivuilta, että jonkun lapsen äiti lahjoi kaverinsa leikkelemään lapsen rinnasta sydämen ulos? Jälkimmäinen järkyttäisi minua enemmän kuin satu, koska minun olisi vaikea käsitellä tapahtumaa totena, joka järisyttäisi omaa kokemustani maailmasta perusturvallisuuttani myöten.

Entä kipu sitten? En usko, että kymmenen vuotta diagnosoituna kipupotilaana on tehnyt kivun kohtaamisesta yhtään helpompaa. Koko blogin syntyi kyvyttömyyden tunteesta kivun kuvailemisessa ja jatkuvna väärinymmärretyksi tulemisen tunteesta.

Turvauduin minulle tuttuun fiktioon, lastenkirjallisuuteen, josta ammensin kuvauksia kivulle tuodakseni sen lähemmäs tarkasteltavaksi. Saduissa löytyy paljon meille tuttua kulttuuriperintöä ja ajatusmalleja, kuten vaikkapa kärsimyksen jalostava merkitys (olisiko Pienen merenneidon rakkaus yhtä koskettavaa, jos hän ei uhraisi ääntään ja kestäisi kaikkea kipua rakkauden vuoksi?).

ariel_pulled_by_ursula__4__by_jacobbellwood1992-d9i8zhx

Kyllä, saduilla on minulle erityinen merkitys. Niiden avulla voin katsoa kipua etäännytettynä itsestäni, jolloin omat tunteeni kivustani eivät sokaise minua, ja näin tehdä kipua itselleni ymmärrettäväksi ja helpommin käsiteltäväksi.

 

Ryhmä fibromyalgiapotilaita hyökkäsi kimppuuni

Ensimmäiset kymmenen vuotta olen vältellyt vertaistukea. Syy siihen on se, että ensimmäiset kohtaamiset toisten potilaiden kanssa eivät ole menneet hyvin.

Olin 22-vuotias saadessani diagnoosin. Sopeutumisvalmennuskurssille pääsin kahden vuoden hylkyjen jälkeen. Olin vuoroin liian terve tai liian sairas kuntoutukseen. Kurssille päästessäni olin 24-vuotias ja kurssin nuorin. Henkilökunta kohteli siellä minua asiallisesti ja se oli kurssin suurinta antia – hyödyin sopeutumisvalmennuskurssista valtavasti juuri sen takia. Olin kerrankin paikassa, jossa yksikään auktoriteettiasemassa oleva ei kyseenalaistanut kipujani vaan etsi keinoja minun auttamiseeni.

Vieläkin muistelen kurssilla kohtaamaani toista fibromyalgiapotilasta, joka laukoi minulle päin naamaa, että mitä kurssilla teen, ei hänkään ollut kipeä ennen kuin oli kolmekymmentä. Tietenkin pahoitin mieleni. Mielessäni kihisin, että en minä huvikseni tullut kuntoutukseen viettämään aikaa moisten tätien kanssa. Kilttinä tyttönä olin kuitenkin hiljaa ja nielin kiukkuni. Kaiken lisäksi tämä kuntoutuja jätti kurssin kesken, koska tuli siihen tulokseen, ettei varmaankaan sairasta fibromyalgiaa, koska ei ole yhtä kipeä kuin muut. Mutta silti hän katsoi olevansa pätevä kyseenalaistamaan minun kipuni.

Pysyttelin tämän jälkeen poissa vertaistukiryhmistä.

Neljä vuotta myöhemmin minulla oli tunne, että olen kokeillut kaikkea ja mikään ei auta. olin aika epätoivoinen sairauteni kanssa. Tulevaisuus näytti synkältä. Mietin, että vertaistuki oli ainoa, jolle en ollut antanut mahdollisuutta. Ajattelin, että en voi valittaa ennen kuin olen ottanut kaiken tuen vastaan. Niinpä rohkaistuin ja menin paikkakuntani vertaistukiryhmään.

Se oli isoin virhe, jonka hoidossani olen tehnyt. Jälleen kerran olin ryhmän nuorin. Jälleen kerran muut potilaat kyseenalaistivat kipuni. Koin tilanteen niin, että ryhmä fibromyalgiapotilaita hyökkäsi kimppuuni. Miten voin olla muka kipeä, kun olen nuori. En varmaan ole kovin kipeä, kun en valita yhtä paljon kuin muut. Istuin ja kuuntelin heitä, en valittanut, koska ajattelin että se ei tee oloani yhtään paremmaksi. Minä en tullut ryhmään valittamaan vaan etsimään voimauttavia asioita ja toivoa.

Kaikken pahimmalta tuntui, kun ryhmän vetäjä ei puuttunut tilanteeseen millään tavalla. Hän kuitenkin tuli luokseni tapaamisen päätyttyä ja sanoi, että ehkä minun ei kannata tulla enää. Ehkä minun kannattaa hakeutua muiden nuorten reumasairaiden vertaistukiryhmään.

Seuraavana päivänä olin niin sairas, että vietin seuraavat kaksi viikkoa sairaalassa. Opin, että jos on fyysisesti jaksamisensa äärirajoilla, henkinen stressi voi todella kaataa koko ihmisen. Itsensa suojeleminen on tärkeää.

Jälleen välttelin vertaistukea seuraavat neljä vuotta. Tänä keväänä uskallauduin kuitenkin facebookin vertaistukiryhmiin. Niissä hyvä puoli on, että samoissa ryhmissä on tuhansia fibromyalgiapotilaita, ja muita minun ikäisiäni. Ilolla olen seurannut sitä, että jos syntyy kärhämiä aiheesta sinun kipusi ei voi olla yhtä kova kuin minun, ylläpitäjät puuttuvat siihen.

Ja minun kimppuuni ei ole käyty, ainakaan vielä. Mutta olen neljän kuukauden ajan ollut vertaistuen piirissä, jossa en ole saanut osakseni väheksyntää, vaan pelkästään kannustusta. Se on tuntunut todella hyvältä. Nyt toivon, etten itse vahingossakaan ikinä vähättele toisen kipua. Tämä ei ole kilpailu siitä, kenen kipu on oikeaa.

Tieraivoa

Kirjoitin taannoin ajopelostani ja kuinka autolla ajaminen tekee minut kirjaimellisesti kipeäksi. Ratista poistuminen on helpottanut huomattavasti päivän aikana kokemaani stressiä.

Aloin pohtia muita asioita, jotka saavat minut kiehahtamaan yhtä lailla kuin liikenne. Tällä viikolla ne yllättäen ovat liittyneet liikenteeseen. Vaikka en ole ratissa, en voi olla piittaamatta näistä:

 

Saman viikon sisään polkupyörän kellon käyttö on ollut syy kuristamiseen ja lapsiryhmän siirtyminen puistoon on niin raivostuttavaa että ihan opetukseksi pitää ajaa mukana olleen aikuisen jalan yli.

Viimeksi tänään olen mennyt suojatien yli rattaita työntäen niin, että auto ei ole pysähtynyt, vaikka olemme olleet jo ylittämässä tietä.

Ilmeisesti lapset liikenteessä ovat hirveän ärsyttäviä. Minua on ohikulkija potkaissut, kun kävelin suojatieltä jalkakäytävälle enkä jäänyt pyörätielle seisoskelemaan ja odottamaan, että hän pääsee ohitseni, vaan kurvasin vaunuilla ohi. Menin väärältä puolelta ilmeisesti. Olen ollut palaamassa puistosta taaperon kanssa ja ylitin suojatietä. Auto pysähtyi antamaan tietä. Lapseni pysähtyi hetkeksi, jolloin autoilija päätyi kaasuttamaan täysiä – samaan aikaan kun lapsi jatkoi kävelyä. Sain vedettyä lapsen pois alta. Otin katsekontaktin kuskiin, ja hän minuun. Sitten ajoi karkuun. Soitin poliisin. Tekijää ei saatu kiinni.

Vaikeimmat asiat ovat vielä edessä – miten selitän tämän käytöksen lapselleni, kun hän tulee vähän vanhemmaksi? Lapsena luulin, että liikenneonnettomuudet olivat aina vahinkoja. Aikuisuus on opettanut toisin. Entä miten kestän, jos hyvä tuuri ei jatku meillä ikuisesti?

Tällaiset ihmiset saavat minut kipeäksi. Ja etenkin, kun tuntuu etten voi tähän itse vaikuttaa. Voin jättää auton pois käytöstä, mutta liikenteestä on vaikea pysyä erossa.

Mikä olisi se keino, jolla helpottaa näiden törppöjen aiheuttamaa stressiä?

Kun taivas putoaa niskaan

IMGP5772 (1)
kuva: Jussi-Pekka Parkkari

Olipa kerran kananpoika, jonka nimi oli Tipu Tip. Eräänä päivänä se kulki metsässä ja silloin tammenterho pudota kopsahti sen päähän.

– Oi-joi, se sanoi. Taivas putoaa alas. Minun pitää mennä kertomaan kuninkaalle.

Ja niin se juoksi ja juoksi, kunnes tapasi Kana Kotin.

– Minne matka, Tipu Tip? kysyi Kana Kot. 

– Taivas putoaa alas ja minä menen kertomaan kuninkaalle, sanoi Tipu Tip. Tule sinäkin.

Niin he juoksivat ja juoksivat, kunnes tapasivat Kukko Lukon.

– Minne matka, Tipu Tip ja Kana Kot? kysyi Kukko Lukko.

– Taivas putoaa alas ja menemme kertomaan kuninkaalle, sanoi Kana Kot. Tule sinäkin.

(–)

 Ja niin he juoksivat, kunnes tuli vastaan Kettu Pettu.

– Minne matka Tipu Tip, Kana Kot, Kukko Lukko, Ankka Vankka, Hanhi Vanhin ja Kalkkuna Talkkuna? kysyi Kettu Pettu. 

– Taivas putoaa alas ja me menemme kertomaan kuninkaalle, sanoi Kalkkuna Talkkuna.

– Minä tiedän oikotien, tulkaa minun perässäni, sanoi Kettu Pettu.

Ja Tipu Tip, Kana Kot, Kukko Lukko, Ankka Vankka, Hanhi Vanhin ja Kalkkuna Talkkuna seurasivat Kettu Pettua. Mutta kettu oli kavala ja vei heidät suoraan pesäänsä ja sitten se poikasineen söi suuhunsa koko joukon. Niinpä kuningas ei koskaan saanut kuulla, että taivas oli pudonnut Tupu Tipin päälle. Mutta eihän sillä niin väliä olekaan. (Hanhiemon satuaarre: Tipu Tip).

Käypä hoito -suosituksessa määritellään käsite kipu näin: ”Kipu: epämiellyttävä kokemus, joka liittyy kudosvaurioon tai sen uhkaan tai jota kuvataan kudosvaurion käsittein”. (http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50103).

Kun sairastaa kroonista kipua, elimistö koko ajan varoittelee mahdollisesta kudosvauriosta. Hermostoni viestittää aivoilleni, että taivas putoaa niskaan, tee jotain. Nopea reaktio kipuun on vetää käsi pois kuumalta levyltä tai vaihtaa kivuliasta asentoa, Mutta jos kipu ei lakkaa, hermosto alkaa toimia kuten Tipu Tip: hakee viereisiä hermoja kertomaan aivoille, että taivas putoaa niskaan, tee jotain!

Fibromyalgiakivun luonne on vain epäselvä. Elimistö ei kerro, miten kipua helpottaa. Se voi olla epämääräistä kolotusta tai polttava tunne kädessä.  Mitä minun pitää tehdä? Minne minä menen? Mikä minussa on vikana?

Fibromyalgian haasteisiin kuuluu se, että kivun aiheuttajaa ei löydy, joten sitä on äärimmäisen hankala poistaa. Törmää siihen, etteivät lääkäri tai hoitajat usko. Välillä en usko itsekään. Panikointi pahentaa oloa. Vuosia olen harjoitellut suhtautumaan kipuun kylmän rauhallisesti, pelkällä järjellä, ettei kipu saa valtaa. Jos kipu onnistuu huijaamaan kuin kettu, alkaa kaikki muukin kaatua niskaan. Mistään ei tule mitään, elämä näyttäytyy vastoinkäymisten sarjalta ja alkaa katkeroitua. Alkaa helposti ajatella, että nyt olen näin kipeä, entä jos en enää ikinä ole terveempi, entä jos tämä pahenee, sitten en voi tehdä töitä ja sitten menee asunto ja ja ja – kohellan suoraan ketun koloon.

En ajatellut, että tässäkin on toinen ääripää: Luulin jo osaavani erottaa fibromyalgiakivun muusta kivusta. Puhuin terveestä kivusta ja sairaasta kivusta. Fibromyalgiakipu tuntuu sairaalta, epäloogiselta ja arvaamattomalta. Terve kipu on loogista ja syy-seuraussuhde on helposti löydettävissä: jumppasit liikaa, löit vasaralla sormeen, purit huuleen, löit varpaan ovenkarmiin.

Kun lopetin lääkkeet juhannuksen jälkeen seinään, alkoi jalkojani ja kämmeniäni kutittaa aivan kamalasti. Sitten alkoi jalkojen polttelu. Ajattelin, että fibromyalgia esittelee minulle uusia puoliaan. Mutta tällä kertaa löytyikin kivulle syy:  jalkojeni hermojen herkistyminen lämpötiloille ja kivulle. Se on fibromyalgiapotilalle jotain uutta – siis se, että jokin selitys löytyy. Löytö ei kuitenkaan poista fibromyalgiaa. Fibromyalgia ei suojaa muilta sairauksilta.

Mitä nyt siis? Kipua hoidetaan. Kipua ei kannata ohittaa. Yritän suhtautua asiaan kuten Adele:

Let the sky fall
When it crumbles
We will stand tall
Face it all together

Vammaisopiskelija

Tämä on teille kipuileville, jotka mahdollisesti aloitatte opiskelunne ensi viikolla, tai mietitte mitä ja miten tehdä opintoja kipujen kanssa.

Baletin lopettamisen jälkeen soitin nuorena pianoa kolme tuntia päivässä ja lisäksi kirjoitin paljon. Käteni kipeytyivät vähitellen enemmän ja enemmän, kunnes lukiossa jouduin lopettamaan pianonsoiton ja aloin tehdä kokeitakin tietokoneella, koska käsin kirjoittaminen oli vaikeaa.

Silti en uskaltanut pyytää ylioppilaskokeisiin erityisjärjestelyjä. Minulla ei ollut vielä fibromyalgiadiagnoosia, vaan käteni kivut diagnosoitiin rasitusvammoiksi ihan samoin kuin balettijalkanikin. Reaalissa minulle kävi niin, että käteni lakkasi tottelemasta viimeisen vastauksen ja viimeisen tunnin aikana. En saanut paperille tekstiä. Sain reaalista pisteen vajaa laudaturin, mikä sai minut heräämään. Turhaan sinnittelen ilman erityisjärjestelyjä, käteni toiminnalla kun ei ollut mitään tekemistä osaamiseni kanssa.

Hain ja pääsin yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Siellä sain lääkärintodistuksella erityisjärjestelyt. Yliopisto luokitteli minut vammaisopiskelijaksi.

Opiskelin nopeasti, tein samalla töitä ja käteni kipu vain paheni kaikesta huolimatta. Ylioppislaiden terveydenhuoltosäätiössä osattiin ensimmäisen kerran alkaa ihmetellä kokonaisuutta, kun koko ajan jossain oli ”rasitusvamma”. Ylilääkäri epäili fibromyalgiaa ja lähetti minut eteenpäin tutkimuksiin.

Tuo aika oli sekä opettavaista että ahdistavaa. Jouduin opettelemaan pakon edessä pois koulussa opituista oppimistavoista. Minun oli vaikea uskoa, että voisin selviytyä opinnoista ilman orjallisesti tehtyjä muistiinpanoja. Opin opiskelemaan kuuntelemalla luennoilla ja lukemalla tentteihin. Opin lukemaan tehokkaammin kuin aiemmin. Siinä välissä kokeilin kaikkea mahdollista, luin ääneen nauhurille ja kuuntelin tekstiä aina liikkuessani. Siitä ei ollut kauheasti hyötyä minulle. Kirjoitin aluksi kryptisiä muistiinpanoja järkyttävän painavalla kannettavalla tietokoneella. Se oli aikaa, jolloin ei ollut mobiililaitteita eikä kukaan muu käyttänyt kannettavaa luentosalissa, joten se aiheutti ihmetystä.

between_heaven_and_hell_by_taniaart-d799v7z
Kuva: TaniaArt – taniaart.deviantart.com

Suoriuduin opinnoista hyvin ja aikataulussa. Ensimmäinen seinä nousi vastaan, kun en voinut kirjoittaa edes koneella ja minun olisi pitänyt tehdä gradu. Gradu jäi odottamaan ja otin sivupolun puhetieteiden puolelle. Opiskelin fonetiikkaa ja logopediaa vapaana sivuaineena ja olin myyty. Kävin lehtoreiden vastaanotolla kertomassa sairaudestani (sain diagnoosin fibromyalgiasta) ja kysyin suoraan puheterapeutin ammatista: voisinko tehdä sitä työkseni sairaudesta huolimatta, kannattaako edes hakea pääaineopiskelijaksi? Kukaan henkilökunnasta ei tyrmännyt ajatusta, vaan vakuuttivat, että ammatti on korvien välissä.

Hain pääaineopiskelijaksi samana keväänä kuin käteni leikattiin, ja pääsin sisään. Moneen vuoteen en kirjoittanut koneella kuin äärimmäisessä pakossa. Suoritin tentit suullisesti. Tuli luettua kunnolla, koska menin opettajan/professorin vastaanotolle kertomaan kasvokkain osaamiseni – edelleen ilman muistiinpanoja, kuuntelemalla ja lukemalla. Opin yhistelemään asioita ja kertomaan niistä omin sanoin. Siitä on ollut paljon hyötyä työelämässsä.

Käteni kuntoutus eteni onneksi niin, että sain lopulta kirjoitettua sivukandin ja gradun logopedian puolelle. Jälleen valmistuin ajallaan ja pääsin suoraan unelmieni työpaikkaan.

Elina iltapuvussa
Gradustipendi kädessä. Kuva Juho Salminen.

Se, mikä oli opinnoissa raskainta, ei suinkaan ollut opiskelu, koska olin siihen motivoitunut. Raskainta oli syrjintä ja asenteet: julkinen nöyryyttäminen tenttisalissa, kun tietokoneeni ei saapunutkaan. Kyseinen opettaja sai kyllä tiedekunnalta huomautuksen. Raskainta oli se, että minun vastuullani oli joka ikiseen tenttiin tietokoneen järjestäminen tai suullisen tentin sopiminen opettajan kanssa. Kerran lääketieteen opinnoissa opettaja ei saapunut paikalle, vaan minut vietiin sanelemaan vastaukseni nauhurille. Opettaja antoi minulle huonon arvosanan, koska en ollut sanellut pilkkuja ja pisteitä. Silloin nostin äläkän ja käytin edellistä tutkintoani ja titteliäni ja huomautin, että ohjeissa ei ollut esitetty vastaukseen tekstilajia (sanelu) ja sovituista järjestelyistä oli poikettu. Tässä vielä referoin eri tekstilajit erityispiirteineen. Minulla ei myöskään ollut samaa mahdollisuutta nostaa arvosanaa ylimääräisillä kirjallisilla tehtävillä kuten muilla.

Minun piti hyväksyä, että välillä oli paras vain päästä läpi ja mennä eteenpäin. Jälleen kyse ei ollut siitä, mitä osasin, vaan tekniikasta ja asenteista. Tämäkin oli hyvä koulu – työssäni näen paljon pahempia tilanteita vaikeavammaisten erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa. Olen jälkeenpäin moneen kertaan ihmetellyt, kuinka pelkästään oikean käden vamma voi olla niin suuri ongelma akateemisessa maailmassa – meillä on vielä pitkä tie esteettömyyteen.

 

Jotkut näkevät minun opintoni kuitenkin yhtenä menestyksekkäänä polkuna. Ei välivuosia, opintopisteitä lähes kahden maisterintutkinnon verran, varma työpaikka. Akateeminen opiskelu on minulle helppoa, jos ei oteta huomioon kädellä kirjoittamista. Opin oppimisen mestariksi.

Nautin työstäni täysillä, mutta se ei ole se ensisijainen eikä edes tois- tai kolmassijainen ammatti, johon haaveilin nuorena. Minusta ei tullut balettitanssijaa, pianistia eikä opettajaa. Niissä fyysinen kuorma oli vartalolleni liikaa. Jo parikymppisenä mietin pitkään, päädynkö suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle – kunnes sain fibromyalgiadiagnoosin, jota ei yleisesti hyväksytä työkyvyttömyyden perusteeksi, ainakaan ainoana diagnoosina. Kirurgi määritteli invaliditeettiprosentikseni nolla. Minun piti siis sopeutua ja löytää jotain, mitä voin tehdä.

Silti koen, että pääsin helpommalla kuin moni jo ammatissa oleva fibromyalgiapotilas. Minun piti tehdä enemmän opintoja, mutta en ole joutunut luopumaan ammatista.

Edelleen käteni kipeytyvät runsaasta kirjoittamisesta. Sen takia blogiinkin tulee suunnittelemattomia taukoja. Edelleen kohtaan ihmisiä, jotka päivittelevät, miten voin olla työelämässä, kun enhän minä mihinkään pysty. Yleensä nämä päivittelijät eivät ole kroonisesti sairaita. Työkyky ei ole mustavalkoinen asia – meillä on työelämässä onneksi paljon erilaisia ihmisiä. Joillakin on sydän- ja verisuonisairauksia, astma, migreeni, diabetes, masennus tai syöpä. Minulla on fibromyalgia, ja sen ansiosta olen taitavampi työssäni kuin olisin ilman sitä.

Tsemppiä opintoihin, kipeät opiskelijat!

Käsituki

Merenneitoteoria

Merenneito eli vedenneito (nereidi) on naispuolinen taruolento jolla on ihmisen yläruumis ja lantiosta alkava pyrstö. Merenneito kuvataan tyypillisesti kauniiksi, siroksi, pitkähiuksiseksi naiseksi, joka elää vedessä ja hengittää sen alla yhtä hyvin kuin ilmassa. Merenneito muistuttaa suuresti kreikkalaisen mytologian seireenejä, laulullaan lumoavia naisen yläruumiin ja linnun alaruumiin omaavia lumottaria.

Miespuolinen merenneito on vetehinen. Kaikkien kalanpyrstöisten, mutta muuten ihmisten kaltaisten vedenolentojen esi-isä on Ea, babylonialainen jumala.[1]

Merenneito on yleinen aihe niin kirjallisuudessa, elokuvaviihteessä kuin kuvataiteissakin. Merenneitoja on käytetty mainoksissa ja niille on tehty balettikin. Tarinoita merenneidoista löytyy kautta maailman. (Wikipedia)

Näin meille kertoo wikipedia.

Näin meille kertoo taas Barney sarjasta Ensisilmäyksellä:

 

Kyseessä on yksi lempisarjoistani  (How I Met Your Mother), jota katson etenkin silloin, kun kaipaan piristystä ja naurua trillereiden sijaan. Sarja on minulle todellinen hyvänmielen tuoja ja tällä hetkellä hyvinkin tarpeellinen.

Kieltämättä nyt tuntuu todella siltä, että Barney on oikeassa. Väitän, että olemukseni on melkolailla lähempänä maneettia kuin kaunista taruhahmoa. Lääkkeiden lopettamisen myötä uiminen on ollut yllättävän ongelmallista. Ihoni on kutissut kauttaaltaan jo toista viikkoa, ja uimahallien vesi nostaa lyhytaikaisen nokkosihottuman tyyppisen ihoreaktion, jolloin olo on vielä tuskaisempi. Niinpä tämä merenneito on nyt kuivalla maalla, mielellään varjossa.

Nukkuminen on alkanut sujua muuten, paitsi että uni tulee vasta puolenyön jälkeen. Levottomat jalat herättävät tai valvottavat.

Kivut ovat palanneet muistuttamaan, mihin se lääkitys oli. Erityisesti selän ja rystysten nivelet ovat kovilla.

Mutta olen jaksanut olla enemmän läsnä.

Tässä vielä lopuksi tanskalaisten vetehisten taidetta: